Autofiktion kurssin yhteenveto

Ehdin tosiaan olla Espoon Omnian autofiktion kurssilla yhden kerran. Sitten repesi yhdenlainen helvetti ja jouduin pois. Lupasin muille kurssilaisille Facebookissani, että kirjoitan tänne palautteeni heille ekasta tehtävästä.

Kurssi pidettiin Teamsissa, joten minäkin (jyväskyläläinen) kykenin osallistumaan siihen. 😊 , Eka tunti pidettiin keskiviikkona 9.6.2021 kello kolmesta iltapäivällä kello kahdeksaan illalla. Tunti meni yllättävän hyvin, vaikka minulla häseltää tässä pari kersaakin samaan aikaan, kun äitee roikkuu tietokoneella.

Opettaja piti enimmäkseen vuorisaarnaa* siitä, kuinka kurssilla pitää olla ystävällinen ja huomioon ottava sen luonteen vuoksi, eli koska ihmiset käsittelevät siellä jopa traumaattisia asioita, on vuorovaikutuksen oltava kaiken aikaa mieluummin liian kohteliasta ja hyväksyvää ja ystävällistä, kuin kovaa. Että vain valmiista teoksista voi antaa kritiikkiä ja tällä kurssilla kenenkään tuotokset eivät ole valmiita julkaisuja, joten niistä annetaan vain ystävällistä, kirjoittajalle oikeasti hyödyllistä ja rakentavaa palautetta, ei muuta.

(*Kun sanon ”vuorisaarna”, en tarkoita halventaa sitä, mistä aiheesta opettaja piti madonlukua, vaan vinkkaan jo siihen, miten väärin hän toimi omia ohjeitaan vastaan, kun pyyhki myöhemmin traumoillani ja vajavuuksillani lattiaa, vaikka itse oli käyttänyt melkein koko ekan viisi tuntia siitä saarnaamiseen, kuinka ”ystävällisiä ja hienotunteisia” meidän tulee olla.)

Saimme ensimmäisen tehtävänannon Teams-palaverin lopulla. Tehtävänä oli kirjoittaa pari kolme sivua pitkä teksti, joiden tuli sisältää sanat ”jo silloin olisin”. Palautus mielellään 13.6.2021 mennessä, jotta opettajan jälkeen meistä kurssilaisista jokainen ehtisi myös lukea kirjoitukset ja kommentoida niitä (erilliselle paperille, josta meidän oli määrä lukea palautteet toisillemme seuraavassa, 16.6.2021 pidettävässä istunnossa).

Koska tämän päiväinen Teams-kurssi meni osaltani aivan totaalisesti pieleen, laitan tekstini nyt tähän ja sen perään sitten palautteet muille kurssikavereille.

”Jo silloin olisin…
Kolme sanaa, jotka vievät suoraan menneeseen, katumukseen. Johonkin täyttymättömään unelmaan. Jo silloin olisin tehnyt mitä, näin retrospektisesti?
Niin, mitä?
Tahdon ajatella niin, että vaikka todellisuudessa on paljonkin asioita, joita kadun, valitsen nähdä asiat toisella tavalla. En tahdo killua kiinni menneissä pettymyksissä, täyttymättömissä unelmissa, jossitteluissa.
En tahdo, mutta kun tehtävä kerran sitä odottaa, annan tulla:
Päällimmäisenä tulee mieleen politiikka ja sen semmoiset. Itseäni olisin kiittänyt ja kiitosta olisi riittänyt. Olisin soitattanut rumpua edelläni, kovaan ääneen, enkä todellakaan olisi antanut kymmenyksiä tai mitään salassa, vaan tehnyt ison numeron, että kansa tietäisi millainen arjen sankari tässä kulkee!
Tosin: Oksettaa ajatuskin.
Mitäs muuta olisin ”jo silloin”?
Olisin uskonut äitiä monessa asiassa. Tai ehkä olisin kokeillut suoraa uhmaa ja lähtenyt samantien kirjailija haihattelijan tielle? Unohtanut kaikki yrittämiset ja ryhtynyt suoraan taitelijaksi, tatuoijaksi, kirjailijaksi, näyttelemään?
Niin. ”Jo silloin olisin” tehnyt varmaan monia asioita toisin, mutta olisinko sittenkään? Tiedän järjen tasolla, analyyttisesti tehtävänantoa miettiessäni, että tämän tarkoitus on selvästi lähteä aukomaan niitä oman elämän tulvaportteja, joista sitten ammentaa autofiktion eliksiiriä, mutta katumus ja haihattelu ovat vaan niin ”nou nou” minulle, etten pääse tästä eteenpäin.
Mistäköhän se ärsytys ja jopa viha sitä ”haihattelua” kohtaan nousee? Mikä siinä muka on niin vialla, täyttymättömissä unelmissa ja epäonnistuneissa yritelmissä? Miksi se herättää ikiaikaiset vihan käärmeet sisälläni eloon luikertelemaan ja puremaan kipeästi kättä, jota ojennan avaamaan näitä ovia?
Vihasin jo pienenä heikkoutta. Se sytytti raivon täyteen loimuun. Kykenin vastaraivolla suojelemaan itseäni ja opin jo varhain, että jos näyttää heikkoutta, se tuo halveksivan ivan äidin huulille ja kipeät lyönnit uumille.
Piti karaista.
Mitä vähemmän näytit vastustajalle heikkoutta, sen vähemmällä tuskalla pääsit, ainakin ajan saatossa.
Se sama halveksunnan trauma pelasti henkeni myöhemminkin.
Kiitos siis äidille sukupolvelta toiselle siirtyneestä komplisoituneesta traumahäiriöstä.
Todennäköisesti hän on saanut sen samalla tavalla omalta äidiltään, ehkä isältä, – ja todennäköisesti se on pelastanut myös hänen henkensä matkan varrella.
Pirullinen, ällöttävä, mutta hengen pelastava mantteli äidiltä tyttärelle, isältä pojalle.
…
Pääsinhän minä tähän sisään. Autofiktioon. Menneisyyden komeron ovi on auki ja vuotaa nilkoille mahlaansa. Mustaa, verensekaista mahlaa. Kyllähän tästä ammentaa. Kaasunaamari vaan päähän, kun haisee niin oksettavalta, kuolleelta, mädäntyneeltä paskalta ja lapio hommiin. Täältä sitä riittää. Ämpärit valmiiksi.
Taisin eksyä hiukan aiheesta. Tätä trauma-aivot tekevät. Niissä on palautusautomaatti. Ikään kuin jousi, joka napsauttaa pois alueelta, kun lähestytään liian vaarallisia tai kivuliaita asioita, nähtävästi. Veikkaan, että psyykeni suojelee minua sekoamiselta?
Olen sille kiitollinen.
Se on tehokas pieni suuri ystäväni. Haittaa tosin suoriutumista, mutta onneksi aina voi vedota tarkkaavaisuushäiriön mukanaan tuomaan huonomuistisuuteen.
Takaisin tehtävään. Harhauduin vihan avulla pois syyllisyydestä. Olin aina syyllinen. Narsisti perheessä on kuulemma orjalapsi ja kultalapsi. En siitä tiedä, oliko meillä narsistia, mutta ainakin meillä oli orjalapsi ja kultalapsi. Ihan saa lukija lotota, kumpi minä olin.
Olin vihan hedelmä. Syyllinen kaikkeen. Kun kukaan ympärilläni ei voinut kantaa syyllisyyttä tai vastuuta omasta pimeydestään, annettiin ne likaämpärille. Kollektiivinen syyllisyys.
Siksi kestän sitä hieman huonosti. Suorastaan roiskin minuun kaadetun paskan ympärilleni kuin sprinkleri. Tämän vuoksi voi olla vaikeaa lähteä haihattelemaan, mikä kaikki olisi niin helvetin hyvin ja eri tavalla, jos ”jo silloin olisin”.
Typerä lause. Jos ”jo silloin olisin” mitä tahansa, tilanteeni tänään olisi eri. Enkä halua että mikään on toisin, vaikka haluaisinkin, koska ei ole.
Menipä filosofiseksi.
Tänään on taas tullut pettymyksiä taskuun raskaimman kautta, en kenellekään riitä enkä missään ole hyvä ja tuomiolan tommien kuoro huutaa päässäni ”syyllinen, syyllinen, syyllinen”.
Autoa tässä on ollut siis jo tarpeeksi ja fiktiota en nyt jaksa alkaa suoltaa.
En siis jaksa miettiä, mikä olisi toisin, jos ”jo silloin olisin” ja totean vain, että hotelli Alban merenneito patsas, pallo sylissään, näyttää lähinnä siltä, kuin jollekin naiselle annettaisiin oraalista mielihyvää keskellä ruokasalia.”

Palautteet: 

Ekat tekstit löi ikäänkuin vyön alle ja jäin hieman sanattomaksi. En siksi osannut antaa palautetta kovin pitkästi. Kurssilaisilla oli käsittämättömän upeeta lahjakkuutta. Mykisti näppäimistön. 

Sitten omakin rooli selkeni hiukan. Pahoittelut silti ensimmäisille kurssilaisille lyhyistä palautteista.

Liisa: Kaunista tekstiä, karua, rosoista, paljasta tarinaa. Heräsi suru siitä, miten ihmiset pilanneet uskon. Muutoinkin tunteita ja vahvoja samaistumisen tunteita herättävä teksti.

Pirjo: Värikästä, suorastaan hengästyttävän polveilevaa tekstiä heti alkumetreiltä. Rikkaudesta huolimatta johdonmukaista, eikä pätkääkään repaleista tms. Ihanaa, upeaa tarinaa, sukellan mukaan. Voi miten mukava, pönäkkä solmiomies haltiakummi. 😄

Kirsi: Aineksia vaikka mihin, 9/11, juutalaisuus jne. Erittäin mielenkiintoisia pätkiä ja henkilökuvia perä perään, joista saisi vaikka kaikista aikaan romaanin.

Marika: Erittäin kuvaavaa, mutta jättää silti omalle mielikuvitukselle tilaa. Jäin silti ihmettelemään 15-vuotiaan ristiriitaa, että kritisoi leffaa hyvin aikuismaiseen, jopa vanhuksen sävyyn, vaikka ei nähtävästi ollut hirveästi huvituksia kokenut (musiikkivideot)? Kuitenkin oli niin lapsekas, että riiteli ystävän kanssa ja nakkeli niskojaan jne. Olisi pitänyt päästä syvemmälle henkilöhahmoon, jotta olisi ymmärtänyt häntä paremmin.

Kaiken kaikkiaan hyvä teksti, ikäänkuin kirurgin terävä läpileikkaus hetkestä ajan jatkumossa, hypähtää keskelle tapahtumia ja jättää lukijan nälkäiseksi jatkolle. 😊

Paula: Järkevää, jäsentelevää, pohdiskelevaa tekstiä. Kurinalaista pohdiskelua itsenäisyydestä ja työn teon merkityksestä. Karuudessaan aika surullista tekstiä myös. Harmi, ettei toisen varaan voi rakentaa. Surullista, että se kokemus, sisäinen vala tullut jo lapsena, kun olisi hyvä olla vielä kannateltavana.

Anja: Ihana alku. Mielenkiinto herää välittömästi, samaistuminen myös. Upeaa tekstiä. Sujuvaa, ajatuksia ja naurua herättävää. Kuin leikkisän saukon sukelluksia pinnan alle, kepeästi, välillä syvempään. Wau. Rakastun joka rivillä tähän tekstiin syvemmin. Vaivatonta, hauskaa, ihanaa.

Loppu harmittaa, -koska teksti loppuu. 😅 Hymy ja sydän perään 🙂💓

Pentti: Luultavasti jätin parhaan viimeiseksi, ajattelen, kun alan lukea kirjoitustasi. En pety. Ihanaa kielikuvien ja mielikuvien räiskettä. Luen tekstisi tutulle kotihoidon työntekijälle, joka sattuu olemaan juuri meillä. Meidän sielujen silmät ja suut ja muut etiäiset leikkivät ja maistelivat jo alkuriveiltä mukanasi milloin tuvan lattialla, milloin pöydällä, milloin katonrajassa.

Jotta ei mene pelkäksi kehumiseksi, on myönnettävä, että välillä tipahdin kelkasta (tai keittiön pöydältä), että miksi pikkuinen Pentti (tai isokaan) pöydällä istui (vai ääressä?) ja miksi isä suuttui ja miksi isän suuttumusta pelättiin.

Lisäksi sellainen ajatus, että jos vajan takana oleva jää ei ollut vertauskuva ”lapsuuden sisäisestä jäästä” Tommy Hellstenin tapaan, ehdotan, että taot siitä jatkossa sellaisen.

Toivon todella näkeväni teiltä kirjoja – ja olette vapaat laittamaan minulle meilillä rontti.kati@gmail.com minun risut ja ruusut – ja etenkin jos julkaisette jotakin (nimiähän minä en muista, vain nassukertoimet). 💓

Olette ihania. Harmi, että meni näin.

~Kati N. Rontti

Vastaa